Jakamisen iloa...Kulttuurishokki nro.2

Venäjällä vallitsee hyvin kollektiivinen kulttuuri. Ihmiset viettävät paljon aikaa keskenään, kyläilevät toistensa luona ja tapaavat kahviloissa ja ravintoloissa. He puhuvat paljon puhelimessa ja haluavat jakaa toisilleen kaikki päivän tapahtumat. Huomio mitä venäläinen ystävälleen antaa, on lähes loputon. Mutta antamiseen liittyy aina myös saaminen, ja silloin on Suomi-tyttö vaikeuksissa.

Ensimmäinen todellinen hermoromahdus sattui, missäpä muuallakaan kuin ostoskeskuksessa. Rakas huonetoverini Augyl tarjoutui seuraani kun kerroin hänelle, että minun on ostettava itselleni housut. No sehän on mukavaa. Voimme yhdessä mennä metrolla koulun jälkeen Galleriaan, joka on Pietarin suurin ostoskeskus ja ehkä vaikka käydä samalla lounaalla. Koulun jälkeen me sitten lähdimme matkaan, mutta ei tietenkään sinne minne alunperin sovimme, vaan toiseen suuntaan Heinätorille kiertelemään kenkäkauppoja. Aygul halusi ostaa kengät ja sieltä ne varmaan löytyisivät. Noin kahdenkymmenen kenkäliikkeen ja puolentoista tunnin jälkeen olimme ilman kenkiä ja yritin hienovaraisesti ehdottaa joko lähdettäisiin ostoskeskukseen. Aygul oli väsynyt ja yritin kovasti päästä ostoskeskukseen ilman häntä, sillä en todellakaan ole mikään himoshoppailija. Yleensä tiedän mitä haluan, ja jos en etsimääni löydä, lähden kotiin ja yritän joskus uudemman kerran. Vaikka Aygul oli väsynyt, hän ei missään nimessä halunnut että menen yksin. Jos emme mene yhdessä kotiin, menemme yhdessä ostoskeskukseen.

Yhdessä ostoksilla käyminen ei ole täällä aivan samanlaista kuin Suomessa. Jokaista tuotetta tai tavaraa pitää katsella ja ihmetellä yhdessä. Tarkoitan siis, että jokaiselle hyllylle ja rekille kuljetaan käsikynkässä. Yhdessä toisiinsa liimaantuneina kuin iilimadot. "Ovatko nämä hienot? Ostanko?", "Entä nämä?". Ja koska shoppailijoiden halut ja mieltymykset ei aina täsmää, yritin katsella tavaroita myös itsekseni jolloin Augyl joka kerta hätääntyneenä etsi minut, kaappasi taas käsikynkkäänsä ja sanoi: "Kadotan sinut koko ajan."

Noin kahden ja puolen tunnin kuluttua pääsimme vihdoin ostoskeskukseen. Olin täysin kypsä yhdessä shoppailuun jo tuossa vaiheessa, ja ajattelin pahimman olevan jo ohi. Kuinka väärässä olinkaan. Ostoskeskuksessa meitä odotti henkkamaukat sun muut rättihelvetit ja taas mentiin. Rekiltä rekille, yhdessä. Sovitettiin ja mietittiin. Tai Augyl sovitti ja minä katsoin ja mietin hänen puolestaan. Neljän tunnin kuluttua Aygul oli löytänyt itselleen uudet kengät (vihdoinkin), kaksi paitaa ja yhdet housut. Hän olisi ostanut vielä yhden talvitakin, mutta oli jo ehtinyt tuhlata kaikki rahansa ja pyysi minua ostamaan talvitakin hänelle. Ystävällisesti kieltäydyin. Jossain menee minunkin kulttuuritajun raja, ja se on siinä, että ei ole sopivaa pyytää 150euroa lainaan lähes tuntemattomalta, jos on jo tuhlannut omat rahansa. Sitten lähdimme vihdoin kotiin. En muuten ostanut mitään.

Nykyään pidän visusti omana tietonani, jos aion lähteä ostoksille tai keskustaan,ja jos todella haluan myös jotain saada aikaiseksi. Me suomalaiset olemme niin itsenäisiä ja tottuneet siihen, että yksinkin voi tehdä asioita eikä kaikkea tarvitse tehdä yhdessä. 

Aygulin kanssa asuminen on mukavaa. Minulle todella on suotu hyvä kämppäkaveri ja olen siitä kiitollinen. Hän on muslimityttö Turkmenistanista. Puhuu englantia ja on iloinen ja sosiaalinen. Ja mikä parasta, Aygul on hyvin siisti huonetoveri. Silti saman huoneen jakaminen ei voi onnistua ilman konflikteja, ja taas päästään jakamiseen ja yhteisiin asioihin. Mikä on minun on myös sinun, sanoo Aygul. Mikä tarkoittanee myös sitä, että mikä on minun on myös hänen. Tämä taas ei ole maailman parhain ratkaisu, erityisesti Aygulin kanssa sillä hän on todella laiska käymään kaupasssa. Tai siis välillä hän ei käy siellä lainkaan. Minä taas joudun käymään siellä lähes päivittäin, sillä jostain kumman syystä juomaveteni on koko ajan loppu, haha.

Parina aamuna olen herännyt ilman aamiaista, sillä Aygul on jakanut itselleen viimeiset kananmunani. Näinä parina kertana olen asiasta myös antanut palautetta, sillä jokainen minun kanssani enemmän kuin yhden yön viettänyt tietää etten ole mikään peacemaker aamulla herätessäni. Varsinkaan ennen aamiasta. Ymmärrän kyllä jakamisen, mutta en sitä että viimeiset viedään kysymättä. Enkä myöskään silloin, kun joudun lähtemään kouluun ilman aamiaista, sillä aikaa kaupassakäyntiin ei ole. Siinä asteli minun toinen kulttuuritajun raja vastaan. Jos jaetaan, jaetaan reilusti. Viimeisellä kerralla Aygul suuttui niin, että huusi minulle kurkku suorana ja piti loppupäivän mykkäkoulua. Mikä ihana tempperamentti. Aamulla kaikki oli taas hyvin.

Sanotaan, että sen minkä annat venäläiselle ystävälle saat satakertaisena takaisin. Tämä on varmasti pitänyt paikkaansa ennen aikaan ja vanha polvi yhä ihannetta vaalii. Mutta kyllä nuori sukupolvi omaa aivan uudenlaiset, sanoisin jopa eurooppalaiset tavat. Kaikkea pyydetään, mutta mitään et saa pyytämättä. Lainasin toissapäivänä valkovenäläiselle kämppikselleni rahaa, sillä inflaatio Valko-Venäjällä lähentelee jo 100% ellei ole jo yli, ja hänen vanhemmillaan on vaikeuksia saada Amerikan Dollareita tänne vaihdettavaksi. Hän kiitteli kyyneleet silmissä ja minä hänelle, että mitä nyt tuosta. Ymmärtäähän tilanteen. Johon hän sanoi: "On vaikeaa sinulta lainata, koska et koskaan meiltä mitään lainaa tai ota". HAHAHA. Sanoin hänelle, että se johtuu siitä että harvoin tarvitsen mitään.

Olimme lauantaina Artemin mökillä. Tai se ei ole mökki vaan kesä-asunto. "Mökki" sijaitsi aika lähellä kaupunkia pienessä kylässä, noin 30min ajomatkan päässä. Alue oli täynnä hienoja kesä-asuntoja, vieri vieressä pienen kukkulan rinteellä. Artem tunsi lähes kaikki naapurit, sillä alueen talot on rakennettu lähes yhtä aikaa 90-luvun alkuvuosina. Niin myös Artemin mökki, jonka hänen isänsä on itse rakentanut. Oli mielenkiintoista kuunnella tarinoita rakennusprojektista, sillä Venäjällä ei Neuvostoliiton hajottua ollut lähes minkäänlaisia rakennustarvikemarkkinoita ja jokainen lauta ja hirsi on saatu kovan työn tuloksena. Käypänä valuuttana on tuolloin tietenkin toiminut vodka, joka on varmaan ainoa valuutta mikä ei ole täällä kärsinyt inflaatiosta :)

Ennen mökille tuloa kävimme Prismassa ostoksilla ja voi kuinka mukavaa oli tuntea olonsa kotoisaksi. Prisma oli aivan samanlainen kuin Suomessa. Hyllyjärjestykset, värit ja hintalaput myös. Oli myös mukava huomata, että vaikka Prisma oli täynnä suomalaisia tuotteita, ei hinta ollut sen korkeampi kuin venäläisissä supermarketeissa.

Mökillä lämmitimme saunan ja grillasimme shaslikia, eli lihavartaita. Rainbown pakastevihanneksilla höystettyinä. Voi kuinka olenkaan kaivannut ihanan epäekologisia pakastevokkeja täällä, sillä venäläiset todella suosivat tuoreruokaa eikä "pikaruokaa" meinaa löytää kaupasta sitten millään. Artemi toi meille myös ihania herkkuja kotoaan: sieniä sipuliliemessä, kalaa ja sinappia. Iltasella hänen vanhempansa tulivat myös mökille ja tottakai otimme nopeat vodkaryypyt koko porukalla, kuskia lukuunottamata.

Täällä ilta loppuu aina lyhyeen, sillä asuntolaan ei pääse kello yhden jälkeen ja sillat keskustasta nousevat jolloin kaikkien kotiinpääsy vaikeutuu. Mutta hieno oli mökkikokemus ja asuntolaelämään välillä hieman tympääntyneenä, todella kaipasin hetken irtiottoa ja rauhaa.

Nyt salille reenailemaan ja saunomaan. Palataan hyvin pian.
Salluchka

 Artem ja edesmenneen Jukosin lippalakki

 Pojat jäähyllä saunasta. Huomaa upeat saunahatut.

Anni ja Arttu nautiskelee.